“Flores multi, radix una” (Kukat on monet mutta yksi on suuri”).

Samoihin aikoihin kun pidin ensinmäisen taidenäyttelyni Pariisissa 1990-luvun lopulla, kävin ensinmäistä kertaa Suomen Lapissa. Enpä silloin arvannut, että vierailuni isännästä, rovaniemeläisestä suomalaisesta tulisi aviomieheni, ja että Lappi tarjoaisi minulle jotain ainutlaatuista. Juuret. Ja tunteen, että kuulun johonkin. Minulle, kansainväliselle ihmiselle, kosmopoliittiselle kiertäjälle tunne oli odottamaton, ainutlaatuinen.

Kiintymys. Se alkoi ensinmäisellä kerralla, kun olin Kittilän suolla: jängän tuoksut, hiljaisuus, värien vahvuus ja syvyys, intensiteetti. Ne toivat minulle ennen niin tuntemattoman rauhan. Ne loivat syvän yhteyden tähän ympäristöön, tähän maahan, tähän paikkaan. Asuttuani monissa maissa, lähinnä pääkaupungeissa, ja opittuani 10 kieltä ja kulttuuria, löysin paikkani maan päällä. Paikan, johon tunstin voivani kiinnittyä ja juurtua. Minun paikkani maan päällä. Paikan jossa tunsin voivani kasvattaa oksia ja kukkia.

Näyttelyni nimi viittä tähän ylitsevuotavaan tunteeseen. Nimi viittaa siihen, kuinka asuminen Suomessa mahdollisti minulle henkilökohtaisesti monikulttuurisen monimuotoisuuden tutkimisen lappilaisten ja peräpohjalaisten perinteiden ja vuodenaikojen kautta. Samalla minusta tuli osa paikkaa. Vaalin mieheni perheen monisatavuotista työtä ja perinnettä Perä-Pohjolassa ja Lapissa. Enkä vain vaali vaan minusta tuli osa sitä; jätän siihen oman perintöni, värini ja viivani.